Syksy, sadonkorjuun aika. Syksy kääri ympäröivän meitä maailman pimeyden vaippaan kuin äiti käärii pienokaisensa petiin. Syksyn voiman voikin huomata omassa olossa ja jaksamisessa. Tuntuu, että kaikki kutsuu lepäämään ja rauhoittumaan.

Perinteisesti Suomessa syksyllä ollaan saatukin kesäntyöt valmiiksi ja pikkuhiljaa asetuttu talven lepoon. Talvella luonto näennäisesti kuolee, vain elämän rippeet säilyvät maan alla piilossa. Muuttolinnut lähtevät, kenties linnunrataa pitkin kohti lintukotoa.

Syksyinen metsä esittää uskomattoman kauniin kuolon tanssin ruskan muodossa, imien kaiken elämän syvälle piiloon. Miten kovasti taistelemmekaan tätä vastaan, kirkasvalolampuin, sähkövalolla, erilaisilla ravintolisillä. Onko tämä todella tarpeellista? Tarvitseeko aina jaksaa, vain loppu voi antaa mahdollisuuden uuteen alkuun.

Kansanperinteessä syksyllä vietetyissä vuodenkierron merkkipäivissä ovat vainajat ja kuolemat olleet näkyviä teemoja. Ikään kuin portti manan majoille olisi syksyllä hieman löyhemmin kiinni. Vainajat liikkuivat erityisen aktiivisesti tänä vuoden taitevaiheena, vanhan ja uuden maailman välisenä liminaaliaikana eli kaaosaikana*. Tämä näkyi erityisesti kekrin vietossa, mutta siitä lisää toisella kertaa.

 

 

Lähteet

  • Suomalaisen kansanuskon sanakirja, R. Pulkkinen & S. Lindfors, Gaudeamus 2016

 


0 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *